Onnellisuus - voiko onnellisuuden saavuttaa?
Kun mietin elämää, omaa elämääni ja kuvittelin ymmärtäväni muiden elämää, jäin pohtimaan yhtä inspiroivaa asiaa, jota kaikki tavoittelevat, onnellisuutta. Mitä onnellisuus on? Onko se jotain universumista tarttuvaa energiaa, sydämessä syntyvää tunnetta vai onko se jokin aivojen ja ajatusten tila?
Ainakin onnellisuus on aivoissa tapahtuvaa kemiaa ja aivosolujen välisiä sähköimpulsseja, eli jonkinlaista aivojen teknistä toiminnallisuutta. Luultavasti se on myös jokin tunne, jonka tavoittelu on kaikkien oikeus ja useimmille välttämätön elämän buustaaja. Onnellisuus teknisesti kuvattuna on sähköisiä viestejä eli dataa, sen prosessointia ja siitä muodostuneita tunteiden visioita aivojen vetisissä soluissa. Ehkä onnellisuus on myös sydämen sykkeen yhteisvaikutusta aivojen tunnetilojen kanssa.
Tylsää todeta mutta ilmeisesti onnellisuus on kovin abstrakti asia atomeista koostuvassa ihmisen pääkopassa. Me kaikki olemme atomeista koostuvia möykkyjä, jotka tavoittelemme samankaltaista onnellisuutta, tosin onnellisuus on myös suhteellista. Jotkut tulevat onnellisiksi kun ehtivät aamuruuhkassa haluamaansa bussiin. Toisten onnellisuus syntyy siitä kun he onnistuvat valtaamaan kilpailevan yrityksen osake-enemmistön. Joidenkin onnellisuuden odotusarvo on se kun he voittavat lotossa päävoiton tai vaikka jäisivät edelleen taloudellisesti rajoittuneiksi niin onnellisuuden kriteerit täyttyvät kun he saavuttavat henkisen seesteisen tasapainon kaiken arkisen kiireen keskiössä.
Mutta, siis iso mutta. Se vaivalloisesti tavoiteltu onnen tunne karkaa huomaamattomasti hiipuen kun sen saavuttaa. Tunne taitaa itse asiassa karata jo hieman ennen kuin siihen tilaan pääsee. Usein itse matka on kiinnostavampi kuin perille pääsy. Onnellisuuden tavoittelussa on kyse samantyyppisestä asiasta. Jos voittaisi lotossa oikein täräyttävän täyspotin, sanotaan vaikka 14 miljoonaa euroa, mitä tapahtuisi seuraavien viikkojen aikana?
Rahaa riittäisi toivottuihin elämän osa-alueille ja pitkällä tähtäimellä mitä luultavimmin jopa perinnöksi lapsille ja lasten lapsille. Toimeentulon työllistävä vaikutus katoaisi elämästä. Elämä sujuisi taloudellisesti riippumattomana. Mutta mitä sen jälkeen? Olisiko arki ihanaa ja onnellista? No hitto, olisihan se, toistaiseksi. Siksi minäkin lottoan. Jos joskus saavutan voittoni niin pääsen odottamaani hetkelliseen onnellisuuden tilaan.
Sen jälkeen voisin keskittyä oleellisiin asioihin eli alkaa tavoitella muita elämän ihanuuksia. Toisin sanoen alkaisin uudelleen etsimään onnellisuutta. Siis, täh? Mitä onnellisuus oikein on? Jos sitä voi tavoitella mutta ei voi milloinkaan saavuttaa niin mitä ihmettä? Onnellisuus on ohimenevä nautinto jonka saavuttamisen eteen taistellaan teroitetuin miekoin ja sosiaalisen median psykologisilla aseilla. Sitä ei voi milloinkaan saavuttaa pysyvästi mutta sen eteen taistellaan ja hikoillaan kuin sika läävässään rämpien.
Minun ultimaattisin onnellisuuden toteutuma olisi se kun ei tarvitsisi enää tavoitella onnellisuutta. Ehkä se tarkoittaisi sitä, että en enää tuntisi eloa, vaan olisin täysin tietoisuutta vailla oleva tyhjyys, olisin olematta. Silloin ei tarvitsisi tavoitella mitään vaan voisi vain olla tietämättä mistään mitään.
Tai ehkä toinen onnellisuuden ääripää toimisi myös, jolloin olisin saavuttanut kaikki mahdolliset onnellisuuteen liittyävät asiat. Olisinko silloin onnellinen? Hmm... kaiken järjen mukaan silloin pitäisi onnellisuuden olla maksimissaan, mutta epäilen vahvasti onnellisuuden suhteellisuudesta syntyvää paradoksia. Mitä onnellisemmaksi tulee sitä enemmän keksii uusia onnellisuuden tavoitteita. Universumin hallitsijan luulisi olevan erittäin onnellinen, vai olisiko? Haluaisin haastatella kaiken saavuttanutta ihmistä ja kysyä onko hän onnellinen. Toivoisin häneltä rehellistä vastausta.
Tuleeko ihminen onnelliseksi saavutettuaan kaiken mitä hän haluaa? Tuleeko ihminen onnelliseksi jos hän saavuttaa jonkin odottamansa tavoitteen vuosikymmenien tavoittelun jälkeen? Kuinka suhteellista onnellisuus voi olla? Tuleeko ihminen onnelliseksi jos kaikki maailman ihmiset hänen ympärillään tulevat onnettomiksi? Tuo on varmaan narsistin unelma. Voiko ihminen olla onnellinen jos kaikki maailman ihmiset olisivat yhtä onnellisia kuin hän? Entä jos hän olisi maailman ainoa ihminen, mikä silloin tekisi hänet onnelliseksi?
Onnellisuus ei ole pysyvä tila. Se kestää hetken ja haihtuu sitten, vaikka saavutettu tila olisikin pysyvä. Onnen voi menettää jo ennen kuin sitä on edes saavuttanut. Onneton voi olla silloinkin kun onnellisuus on lähes maksimissa. Varsinkin seuratessa muiden ihmisten facebookin tilapäivityksiä, jotka pursuavat onnellisia hetkiä lomareissuista ja muista pikkutapahtumista. Päivityksistä ei paljastu se onneton tunne joka kalvaa ihmisiä luita myöten.
Tulisitko onnelliseksi jos aamulla herättyäsi tuntisit kovaa nälkää ja saisit siihen odottamasi tyydytyksen? Odottaisit vatsa kurnien ruokaa ja vihdoin pöydän ääreen päästyäsi sinulle tarjoiltaisiin vastapaistettuja munia tuoreen paahtoleivän kera? Noh, mitä luultavimmin onni tuntuisi päässäsi, vatsassasi ja varmaan koko henkisessä aurassasi. Herkut syötyäsi tunne onnellisuudesta kärsisi inflaation kun pahin puutostila on hoidettu ja onni karkaisi hyppysistäsi.
Onnen tavoittelu tekee onnelliseksi silloin kun on juuri saavuttamaisillaan sen. Ehkä onnellisuuden maksimi on onnen raja-alueella, singulariteetissa. Tavoite voisi siis olla sopivan matkan päässä varsinaisesta maalista. Paras onnellisuuden tila olisi siis saavutettavissa jos malttaa pysyä riittävän kaukana varsinaisesta lopputuloksesta. Tämäkään tila ei ole pysyvä vaan se on hyvin altis epätasapainon syntymiselle. Tila on epävakaa koska pienikin muutos systeemissä aikaansaa tasapainon horjumisen. Se johtaa systeemin uudelleen järjestäytymiseen. Uusi onnellisuuden tavoittelu alkaa jälleen.
Epäilen, ettei maailmassa ole yhtään ainoaa pysyvästi onnellista ihmistä. Onnellisuus on vain hetkittäinen maaliinpääsy tai lähelle maalia pääsy joka haihtuu samantien kuin lumihiutale kuumalla hellalla. Onnellisuus on näennäisesti pysyvää silloin kun onnistuu kehittämään prosessin joka toistaa sopivan tiheällä tahdilla uusia tavoiteltavia päämääriä, jotka on saavutettavissa säännöllisin välein, juuri sellaisessa syklillä, jossa edellinen onnellisuus on hiipumassa ja uusi onni nostaa päätään.
Väitän, että onnellisuus perustuu sen tavoitteluun. Pysyvää onnea ei voi saavuttaa mutta sen tavoittelu luo tyydytystä. Hetkellisesti onnen pystyy tavoittamaan, mutta se hiipuu ja sammuu kun siihen koskee. Yleisesti tilanne on sellainen jossa tavoittelu etenee tasaisesti, ja pysyy juuri ja juuri varsinaisen onnen kantamattomissa. Onnellisuus on kuin vaakakeinu, jonka toisessa päässä olet sinä ja toisessa päässä sinun tavoitteesi. Jos astut askeleen eteenpäin, vaakakeinu menettää tasapainon ja systeemi kaatuu. Jos astut saman verran taaksepäin tai sivulle, tulos on sama. Jos olet juuri oikeassa paikassa ja liikkumatta niin onni odottaa vaakakeinun toisessa päässä, valitettavasti ikuisesti!
Ainakin onnellisuus on aivoissa tapahtuvaa kemiaa ja aivosolujen välisiä sähköimpulsseja, eli jonkinlaista aivojen teknistä toiminnallisuutta. Luultavasti se on myös jokin tunne, jonka tavoittelu on kaikkien oikeus ja useimmille välttämätön elämän buustaaja. Onnellisuus teknisesti kuvattuna on sähköisiä viestejä eli dataa, sen prosessointia ja siitä muodostuneita tunteiden visioita aivojen vetisissä soluissa. Ehkä onnellisuus on myös sydämen sykkeen yhteisvaikutusta aivojen tunnetilojen kanssa.
Tylsää todeta mutta ilmeisesti onnellisuus on kovin abstrakti asia atomeista koostuvassa ihmisen pääkopassa. Me kaikki olemme atomeista koostuvia möykkyjä, jotka tavoittelemme samankaltaista onnellisuutta, tosin onnellisuus on myös suhteellista. Jotkut tulevat onnellisiksi kun ehtivät aamuruuhkassa haluamaansa bussiin. Toisten onnellisuus syntyy siitä kun he onnistuvat valtaamaan kilpailevan yrityksen osake-enemmistön. Joidenkin onnellisuuden odotusarvo on se kun he voittavat lotossa päävoiton tai vaikka jäisivät edelleen taloudellisesti rajoittuneiksi niin onnellisuuden kriteerit täyttyvät kun he saavuttavat henkisen seesteisen tasapainon kaiken arkisen kiireen keskiössä.
Mutta, siis iso mutta. Se vaivalloisesti tavoiteltu onnen tunne karkaa huomaamattomasti hiipuen kun sen saavuttaa. Tunne taitaa itse asiassa karata jo hieman ennen kuin siihen tilaan pääsee. Usein itse matka on kiinnostavampi kuin perille pääsy. Onnellisuuden tavoittelussa on kyse samantyyppisestä asiasta. Jos voittaisi lotossa oikein täräyttävän täyspotin, sanotaan vaikka 14 miljoonaa euroa, mitä tapahtuisi seuraavien viikkojen aikana?
Rahaa riittäisi toivottuihin elämän osa-alueille ja pitkällä tähtäimellä mitä luultavimmin jopa perinnöksi lapsille ja lasten lapsille. Toimeentulon työllistävä vaikutus katoaisi elämästä. Elämä sujuisi taloudellisesti riippumattomana. Mutta mitä sen jälkeen? Olisiko arki ihanaa ja onnellista? No hitto, olisihan se, toistaiseksi. Siksi minäkin lottoan. Jos joskus saavutan voittoni niin pääsen odottamaani hetkelliseen onnellisuuden tilaan.
Sen jälkeen voisin keskittyä oleellisiin asioihin eli alkaa tavoitella muita elämän ihanuuksia. Toisin sanoen alkaisin uudelleen etsimään onnellisuutta. Siis, täh? Mitä onnellisuus oikein on? Jos sitä voi tavoitella mutta ei voi milloinkaan saavuttaa niin mitä ihmettä? Onnellisuus on ohimenevä nautinto jonka saavuttamisen eteen taistellaan teroitetuin miekoin ja sosiaalisen median psykologisilla aseilla. Sitä ei voi milloinkaan saavuttaa pysyvästi mutta sen eteen taistellaan ja hikoillaan kuin sika läävässään rämpien.
Minun ultimaattisin onnellisuuden toteutuma olisi se kun ei tarvitsisi enää tavoitella onnellisuutta. Ehkä se tarkoittaisi sitä, että en enää tuntisi eloa, vaan olisin täysin tietoisuutta vailla oleva tyhjyys, olisin olematta. Silloin ei tarvitsisi tavoitella mitään vaan voisi vain olla tietämättä mistään mitään.
Tai ehkä toinen onnellisuuden ääripää toimisi myös, jolloin olisin saavuttanut kaikki mahdolliset onnellisuuteen liittyävät asiat. Olisinko silloin onnellinen? Hmm... kaiken järjen mukaan silloin pitäisi onnellisuuden olla maksimissaan, mutta epäilen vahvasti onnellisuuden suhteellisuudesta syntyvää paradoksia. Mitä onnellisemmaksi tulee sitä enemmän keksii uusia onnellisuuden tavoitteita. Universumin hallitsijan luulisi olevan erittäin onnellinen, vai olisiko? Haluaisin haastatella kaiken saavuttanutta ihmistä ja kysyä onko hän onnellinen. Toivoisin häneltä rehellistä vastausta.
Tuleeko ihminen onnelliseksi saavutettuaan kaiken mitä hän haluaa? Tuleeko ihminen onnelliseksi jos hän saavuttaa jonkin odottamansa tavoitteen vuosikymmenien tavoittelun jälkeen? Kuinka suhteellista onnellisuus voi olla? Tuleeko ihminen onnelliseksi jos kaikki maailman ihmiset hänen ympärillään tulevat onnettomiksi? Tuo on varmaan narsistin unelma. Voiko ihminen olla onnellinen jos kaikki maailman ihmiset olisivat yhtä onnellisia kuin hän? Entä jos hän olisi maailman ainoa ihminen, mikä silloin tekisi hänet onnelliseksi?
Onnellisuus ei ole pysyvä tila. Se kestää hetken ja haihtuu sitten, vaikka saavutettu tila olisikin pysyvä. Onnen voi menettää jo ennen kuin sitä on edes saavuttanut. Onneton voi olla silloinkin kun onnellisuus on lähes maksimissa. Varsinkin seuratessa muiden ihmisten facebookin tilapäivityksiä, jotka pursuavat onnellisia hetkiä lomareissuista ja muista pikkutapahtumista. Päivityksistä ei paljastu se onneton tunne joka kalvaa ihmisiä luita myöten.
Tulisitko onnelliseksi jos aamulla herättyäsi tuntisit kovaa nälkää ja saisit siihen odottamasi tyydytyksen? Odottaisit vatsa kurnien ruokaa ja vihdoin pöydän ääreen päästyäsi sinulle tarjoiltaisiin vastapaistettuja munia tuoreen paahtoleivän kera? Noh, mitä luultavimmin onni tuntuisi päässäsi, vatsassasi ja varmaan koko henkisessä aurassasi. Herkut syötyäsi tunne onnellisuudesta kärsisi inflaation kun pahin puutostila on hoidettu ja onni karkaisi hyppysistäsi.
Onnen tavoittelu tekee onnelliseksi silloin kun on juuri saavuttamaisillaan sen. Ehkä onnellisuuden maksimi on onnen raja-alueella, singulariteetissa. Tavoite voisi siis olla sopivan matkan päässä varsinaisesta maalista. Paras onnellisuuden tila olisi siis saavutettavissa jos malttaa pysyä riittävän kaukana varsinaisesta lopputuloksesta. Tämäkään tila ei ole pysyvä vaan se on hyvin altis epätasapainon syntymiselle. Tila on epävakaa koska pienikin muutos systeemissä aikaansaa tasapainon horjumisen. Se johtaa systeemin uudelleen järjestäytymiseen. Uusi onnellisuuden tavoittelu alkaa jälleen.
Epäilen, ettei maailmassa ole yhtään ainoaa pysyvästi onnellista ihmistä. Onnellisuus on vain hetkittäinen maaliinpääsy tai lähelle maalia pääsy joka haihtuu samantien kuin lumihiutale kuumalla hellalla. Onnellisuus on näennäisesti pysyvää silloin kun onnistuu kehittämään prosessin joka toistaa sopivan tiheällä tahdilla uusia tavoiteltavia päämääriä, jotka on saavutettavissa säännöllisin välein, juuri sellaisessa syklillä, jossa edellinen onnellisuus on hiipumassa ja uusi onni nostaa päätään.
Väitän, että onnellisuus perustuu sen tavoitteluun. Pysyvää onnea ei voi saavuttaa mutta sen tavoittelu luo tyydytystä. Hetkellisesti onnen pystyy tavoittamaan, mutta se hiipuu ja sammuu kun siihen koskee. Yleisesti tilanne on sellainen jossa tavoittelu etenee tasaisesti, ja pysyy juuri ja juuri varsinaisen onnen kantamattomissa. Onnellisuus on kuin vaakakeinu, jonka toisessa päässä olet sinä ja toisessa päässä sinun tavoitteesi. Jos astut askeleen eteenpäin, vaakakeinu menettää tasapainon ja systeemi kaatuu. Jos astut saman verran taaksepäin tai sivulle, tulos on sama. Jos olet juuri oikeassa paikassa ja liikkumatta niin onni odottaa vaakakeinun toisessa päässä, valitettavasti ikuisesti!
Kommentit
Lähetä kommentti