Menetysten tuska
Kun tarpeeksi paljon menettää eikä tilalle löydy mitään niin tuskan suuruutta ei voi kirjaimin kuvata. Tuskaa pahempaa tilaa ei enää ole. Ikävä valtaa mielen jokaisen siihen kykenevän solun pesäkkeen, millään ei ole enää mitään merkitystä. Kysymys olemassaolosta ja koko elämästä saa uuden merkityksen. En osaa sanoa mikä se voisi olla, ehkä se on taju totuudesta eli merkityksettömyyden tunteesta. Kuka muka muistaa tai edes tietää sinusta yhtään mitään kolmensadan vuoden kuluttua, tai edes sadan vuoden kuluttua? Ei kukaan!
Satunnaisista kovistakin menetyksistä toipuu kohtuullisessa ajassa mutta jos menetyksiä on useita ja varsinkin jos ne osuvat suunnilleen samoihin aikoihin niin ne voimistavat toisiaan. Jokaisella ihmisellä on jossain kohtaa raja jota ei enää kestä. Joillakin ja ehkä minullakin se raja meni jo mutta silti puolikuolleena yritetään puhista ja puuskuttaa menemään.
Menetyksiä ei korvaa mikään ellei kyse ole tavarasta tai rahasta. Materian voi korvata uudella tavaralla ja rahan voi korvata uudella rahalla jos vain sellaiseen on mahdollisuus, kaikilla ei sellaista mahdollisuutta ole ja se puute työntää tikarin syvälle sieluun. Silloin kun toimeentulon ja siihen liittyvien materialististen asioiden tilalle ei löydy mitään tilalle niin tyhjyys on todellakin läsnä. Tulevaisuuden suunnitelmilla ei ole mitään merkitystä koska niitä ei voi toteuttaa. Unelmointikin muuttuu turhaksi. Unelmoinnista tulee painajainen. Edes hyvä korvia hyväilevä lempimusiikki ei auta, korkeintaan se helpottaa hetkellisesti ja vie sinut leijumaan muistojen virtuaaliseen pilveen josta sitten biisin loppuessa putoat kivenä asfaltille.
Läheisten menettäminen kuoleman tai eron kautta tekee sieluun ja myös mieleen korvaamattoman aukon ja se tunne joka menetyksestä aiheutuu on kuin koko elämä olisi ollut turhaa. Elämän merkitystä ei silloin tarvitse edes miettiä. Sitä ei ole.
Taloudellisesssa menetyksessä paniikki ja stressi ovat jatkuvasti läsnä. Paniikki voimistuu samaa vauhtia kun välttämättömiin menoihin tarkoitetut varat hupenevat. Se paniikki itse asiassa voimistuu eksponentiaalisesti. Ne joiden tilille kilahtaa säännöllisesti palkka- tai muita tuloja eivät ymmärrä tuon taivaallista siitä paniikista josta puhun.
Sanotaan, että "elämä on". No joo, kai se sitten on mutta tilannetta se ei muuta. Siihen ei auta mikään, ei edes halaus.
Lopuksi pyydän anteeksi masentavia sanoja. Tämä blogiteksti ei oikeasti auta ketään yhtään missään mutta vitutuksen uudelleen virittämiseen tästä voi olla pieniä apuja.
Satunnaisista kovistakin menetyksistä toipuu kohtuullisessa ajassa mutta jos menetyksiä on useita ja varsinkin jos ne osuvat suunnilleen samoihin aikoihin niin ne voimistavat toisiaan. Jokaisella ihmisellä on jossain kohtaa raja jota ei enää kestä. Joillakin ja ehkä minullakin se raja meni jo mutta silti puolikuolleena yritetään puhista ja puuskuttaa menemään.
Menetyksiä ei korvaa mikään ellei kyse ole tavarasta tai rahasta. Materian voi korvata uudella tavaralla ja rahan voi korvata uudella rahalla jos vain sellaiseen on mahdollisuus, kaikilla ei sellaista mahdollisuutta ole ja se puute työntää tikarin syvälle sieluun. Silloin kun toimeentulon ja siihen liittyvien materialististen asioiden tilalle ei löydy mitään tilalle niin tyhjyys on todellakin läsnä. Tulevaisuuden suunnitelmilla ei ole mitään merkitystä koska niitä ei voi toteuttaa. Unelmointikin muuttuu turhaksi. Unelmoinnista tulee painajainen. Edes hyvä korvia hyväilevä lempimusiikki ei auta, korkeintaan se helpottaa hetkellisesti ja vie sinut leijumaan muistojen virtuaaliseen pilveen josta sitten biisin loppuessa putoat kivenä asfaltille.
Läheisten menettäminen kuoleman tai eron kautta tekee sieluun ja myös mieleen korvaamattoman aukon ja se tunne joka menetyksestä aiheutuu on kuin koko elämä olisi ollut turhaa. Elämän merkitystä ei silloin tarvitse edes miettiä. Sitä ei ole.
Taloudellisesssa menetyksessä paniikki ja stressi ovat jatkuvasti läsnä. Paniikki voimistuu samaa vauhtia kun välttämättömiin menoihin tarkoitetut varat hupenevat. Se paniikki itse asiassa voimistuu eksponentiaalisesti. Ne joiden tilille kilahtaa säännöllisesti palkka- tai muita tuloja eivät ymmärrä tuon taivaallista siitä paniikista josta puhun.
Sanotaan, että "elämä on". No joo, kai se sitten on mutta tilannetta se ei muuta. Siihen ei auta mikään, ei edes halaus.
Lopuksi pyydän anteeksi masentavia sanoja. Tämä blogiteksti ei oikeasti auta ketään yhtään missään mutta vitutuksen uudelleen virittämiseen tästä voi olla pieniä apuja.
Kommentit
Lähetä kommentti